Här glädje alla känner och har
Kaksi päivää joululoman alkuun. Lienee sopiva hetki jonkinlaiselle lukukausikatsaukselle.
Olen työskennellyt nyt lähes kokonaisen lukukauden Ruotsissa ruotsalaisessa koulussa, joskaan en opeta ruotsalaisnuoria vaan maahanmuuttajanuoria. Olen viihtynyt työssäni todella hyvin, ja vaikka haasteita on ollut ja aina löytyy asioita, jotka ottavat päähän, olen mennyt joka aamu hyvillä mielin töihin. Tai siis, töihin meno ei ole itsessään ahdistanut tai vituttanut.
Ruotsalainen työkulttuuri on kyllä minulle henkilökohtaisesti ollut iso kulttuurishokki. Suomessa on tottunut jokseenkin suoraan, nopeaan ja tehokkaaseen asioiden käsittelyyn. Täällä asioista keskustellaan erittäin perinpohjaisesti, suoria vastauksia on vaikea saada, mihinkään lopputulokseen ei välttämättä lainkaan päädytä. Jotenkin suorastaan ihmetyttää, miten Ruotsilla kuitenkin menee niin hyvin, kun tuntuu, että mitään ei saada aikaiseksi. Keskustellaan asian välistä, edestä, takaa, päältä ja alta, mutta ei itse asiasta. Tuntuu suorastaan, että sitä pidetään pahana, jos asioista yrittää puhua niiden oikeilla nimillä.
Aloitin työt elokuussa. Alkuun oli muistaakseni kaksi, vai peräti kolme viikkoa, kun en tehnyt juuri mitään. Kyselin kollegoilta kaikenlaista. Oppikirjoja ei kuulemma ole, käytämme sähköistä opetusmateriaalia. Oppilaat saavat tietokoneet sitten kun ne saapuvat. (Tähän taisi mennä ainakin kuukausi koulun alusta.) Pari oppikirjaa sain ruotsiin. Toisessa oli mm. teksti vanhainkodissa "työskentelevästä" kissasta, joka tietää, milloin ihmiset kuolevat ja tämä kissa menee sitten sen kuolevan ihmisen luokse. Toisessa oli teksti, jossa kerrottiin, että kyllä äitikin VOI käydä töissä ja tienata rahaa, mutta yleensä perheen isä hoitaa tämän puolen ja äiti on kotona lasten kanssa. No juu ei, en taida käyttää tällaisia kirjoja. Lähes koko syyslukukausi onkin sitten mennyt kaikenlaista kopioidessa, olen viettänyt erittäin herkkiä hetkiä koulun n. 1500-luvulta peräisin olevien kopiokoneiden kanssa. Kunnes marraskuun lopulla kollegani, joka esimieheni määräyksestä pitää minulle nyt jonkinlaista handledningiä ja on jonkinlainen mentoriopettajani, kysyi, mitä oppikirjoja te ruotsissa käytätte. Olin hiukan puulla päähän lyöty. Että mitä? Oppikirjoja? Eihän sellaisia ole. No on on, niitähän on kirjasto täynnä! ÖÖÖÖÖ aha. Joulukuun ensimmäinen päivä sain sitten ensimmäisen kerran varteenotettavia ja järkeviä oppikirjoja käsiini. Samaan aikaan myös kuulin, että minun pitää tehdä koko lukukaudeksi suunnitelma tunneista ja myös jakaa se oppilaille, ja että Skolverket voi tulla koska tahansa tarkastuskäynnille ja vaatia nähdä tuntisuunnitelmia. Jotka olen riipustanut käsin suomeksi ruutuvihkoon. Tätä kaikkea ei tietenkään voinut kertoa heti elokuussa syystä siitä että... niin, en tiedä.
No, kaikesta huolimatta olen siis viihtynyt hyvin. Sonjan kanssa on ollut hurjan mukava asua, vaikka tottakai erimielisyyksiä tulee. Tämä paikka tuntuu silti jotenkin oudosti kodilta. Itse asiassa marraskuussa Suomessa ollessani minulle iski kauhea koti-ikävä, tänne, Ruotsiin, jonkun toisen ihmisen kotiin. Niin outoa kuin se onkin. Mutta mukava tunne. En muista, koska minulla olisi viimeksi ollut koti-ikävä.
Hetkittäin on ollut kotona hermo koetuksella. Erityisesti perhetapaamisten aikaan. Kun Sonjan neljästä tyttärestä jokunen tulee käymään kotona, ja vielä Sonjan ex-mies tulee tänne, ja vielä ehkä Sonjan äitikin, on oma sosiaalisuuteni ollut rajallista. Kaikki edellä mainitut ihmiset ovat tosi kivoja, mutta he ovat kuitenkin perhe, ja siinä tuntee olonsa jollain tavalla ulkopuoliseksi. Ruotsalaisten iloisuus ottaa myös hetkittäin päähän. Olen tuntenut olevani jossain ruotsalaisista kertovassa komediassa tai parodiassa, kun koko perhe yhtäkkiä pärähtää laulelemaan jotain tyyliin hoppsansaa trallallaa. No, onneksi voin aina paeta omaan huoneeseeni olemaan epäsosiaalinen.
Marraskuun puolessavälissä tapahtui myös sellainen juttu, että rakas tammani Suttura muutti tänne Ruotsiin. Issikkaihmisten epäluuloisuudesta johtuen se ei saanut muuttaa meidän kotipihaan, mutta se on n. kolmen kilometrin päässä kotoa isommalla tallilla. Dimmasta jouduimme luopumaan, koska se ei pysynyt aitojen sisällä. Kaksi kertaa se tuli lankojen läpi hajottaen upouusia tolppia mennessään. No, en muutenkaan toki olisi voinut sitä pitää tässä tilanteessa. Mutta ihanaa on, että on oma hevonen täällä! (Näiden kuvien ottamisen jälkeen kuulin, ettei meidän tallilla tietenkään saa juoksuttaa hevosia kentällä vapaana. Pohja menee pilalle. Suosittelisin tällä perusteella ratsastamisen kieltämistä kyseisellä kentällä.)
Olen työskennellyt nyt lähes kokonaisen lukukauden Ruotsissa ruotsalaisessa koulussa, joskaan en opeta ruotsalaisnuoria vaan maahanmuuttajanuoria. Olen viihtynyt työssäni todella hyvin, ja vaikka haasteita on ollut ja aina löytyy asioita, jotka ottavat päähän, olen mennyt joka aamu hyvillä mielin töihin. Tai siis, töihin meno ei ole itsessään ahdistanut tai vituttanut.
Ruotsalainen työkulttuuri on kyllä minulle henkilökohtaisesti ollut iso kulttuurishokki. Suomessa on tottunut jokseenkin suoraan, nopeaan ja tehokkaaseen asioiden käsittelyyn. Täällä asioista keskustellaan erittäin perinpohjaisesti, suoria vastauksia on vaikea saada, mihinkään lopputulokseen ei välttämättä lainkaan päädytä. Jotenkin suorastaan ihmetyttää, miten Ruotsilla kuitenkin menee niin hyvin, kun tuntuu, että mitään ei saada aikaiseksi. Keskustellaan asian välistä, edestä, takaa, päältä ja alta, mutta ei itse asiasta. Tuntuu suorastaan, että sitä pidetään pahana, jos asioista yrittää puhua niiden oikeilla nimillä.
Aloitin työt elokuussa. Alkuun oli muistaakseni kaksi, vai peräti kolme viikkoa, kun en tehnyt juuri mitään. Kyselin kollegoilta kaikenlaista. Oppikirjoja ei kuulemma ole, käytämme sähköistä opetusmateriaalia. Oppilaat saavat tietokoneet sitten kun ne saapuvat. (Tähän taisi mennä ainakin kuukausi koulun alusta.) Pari oppikirjaa sain ruotsiin. Toisessa oli mm. teksti vanhainkodissa "työskentelevästä" kissasta, joka tietää, milloin ihmiset kuolevat ja tämä kissa menee sitten sen kuolevan ihmisen luokse. Toisessa oli teksti, jossa kerrottiin, että kyllä äitikin VOI käydä töissä ja tienata rahaa, mutta yleensä perheen isä hoitaa tämän puolen ja äiti on kotona lasten kanssa. No juu ei, en taida käyttää tällaisia kirjoja. Lähes koko syyslukukausi onkin sitten mennyt kaikenlaista kopioidessa, olen viettänyt erittäin herkkiä hetkiä koulun n. 1500-luvulta peräisin olevien kopiokoneiden kanssa. Kunnes marraskuun lopulla kollegani, joka esimieheni määräyksestä pitää minulle nyt jonkinlaista handledningiä ja on jonkinlainen mentoriopettajani, kysyi, mitä oppikirjoja te ruotsissa käytätte. Olin hiukan puulla päähän lyöty. Että mitä? Oppikirjoja? Eihän sellaisia ole. No on on, niitähän on kirjasto täynnä! ÖÖÖÖÖ aha. Joulukuun ensimmäinen päivä sain sitten ensimmäisen kerran varteenotettavia ja järkeviä oppikirjoja käsiini. Samaan aikaan myös kuulin, että minun pitää tehdä koko lukukaudeksi suunnitelma tunneista ja myös jakaa se oppilaille, ja että Skolverket voi tulla koska tahansa tarkastuskäynnille ja vaatia nähdä tuntisuunnitelmia. Jotka olen riipustanut käsin suomeksi ruutuvihkoon. Tätä kaikkea ei tietenkään voinut kertoa heti elokuussa syystä siitä että... niin, en tiedä.
No, kaikesta huolimatta olen siis viihtynyt hyvin. Sonjan kanssa on ollut hurjan mukava asua, vaikka tottakai erimielisyyksiä tulee. Tämä paikka tuntuu silti jotenkin oudosti kodilta. Itse asiassa marraskuussa Suomessa ollessani minulle iski kauhea koti-ikävä, tänne, Ruotsiin, jonkun toisen ihmisen kotiin. Niin outoa kuin se onkin. Mutta mukava tunne. En muista, koska minulla olisi viimeksi ollut koti-ikävä.
Hetkittäin on ollut kotona hermo koetuksella. Erityisesti perhetapaamisten aikaan. Kun Sonjan neljästä tyttärestä jokunen tulee käymään kotona, ja vielä Sonjan ex-mies tulee tänne, ja vielä ehkä Sonjan äitikin, on oma sosiaalisuuteni ollut rajallista. Kaikki edellä mainitut ihmiset ovat tosi kivoja, mutta he ovat kuitenkin perhe, ja siinä tuntee olonsa jollain tavalla ulkopuoliseksi. Ruotsalaisten iloisuus ottaa myös hetkittäin päähän. Olen tuntenut olevani jossain ruotsalaisista kertovassa komediassa tai parodiassa, kun koko perhe yhtäkkiä pärähtää laulelemaan jotain tyyliin hoppsansaa trallallaa. No, onneksi voin aina paeta omaan huoneeseeni olemaan epäsosiaalinen.
Marraskuun puolessavälissä tapahtui myös sellainen juttu, että rakas tammani Suttura muutti tänne Ruotsiin. Issikkaihmisten epäluuloisuudesta johtuen se ei saanut muuttaa meidän kotipihaan, mutta se on n. kolmen kilometrin päässä kotoa isommalla tallilla. Dimmasta jouduimme luopumaan, koska se ei pysynyt aitojen sisällä. Kaksi kertaa se tuli lankojen läpi hajottaen upouusia tolppia mennessään. No, en muutenkaan toki olisi voinut sitä pitää tässä tilanteessa. Mutta ihanaa on, että on oma hevonen täällä! (Näiden kuvien ottamisen jälkeen kuulin, ettei meidän tallilla tietenkään saa juoksuttaa hevosia kentällä vapaana. Pohja menee pilalle. Suosittelisin tällä perusteella ratsastamisen kieltämistä kyseisellä kentällä.)
Kommentit
Lähetä kommentti