Ruotsalaisesta työkulttuurista
Ajoittain en voi kuin ihmetellä, miten täkäläinen yhteiskunta toimii ylipäätään yhtään mitenkään. Täällä kun on tapana keskustella perin juurin asioista, mutta ilman, että se varsinaisesti johtaa mihinkään lopputulokseen. Tai jos johtaa, niin hyyyyyyvin pitkän ajan päästä. Esimerkki. Meillä on joka keskiviikko APT, arbetsplatsträff, n. klo 15.45–17.00. Täällä kokoonnutaan joko koko porukalla tai sitten arbetslageissa tai ämneslageissa. Arbetslag määräytyy sen mukaan, mitä luokkia enimmäkseen opettaa, minä opetan enimmäkseen kakkosluokkalaisia. Meitä on melko monta opettajaa tässä arbetslagissa. Viime keskiviikkona jälleen kerran kokoonnuimme keskustelemaan. Keskustelun aiheita oli esimerkiksi kakkosluokkalaisten luisteluretki helmikuun puolessavälissä (ja tietysti se, kuka järjestää fikan sinne luisteluretkelle, koska mitään tapahtumaahan nyt ei tietenkään voi järjestää ilman fikaa). Lopputulos on se, etten tiedä aiheesta noin vartin diskuteeraamisen jälkeen mitään muuta kuin sen, mihin aikaan oma luokkani menee tuonne luistelemaan, ja että minun pitää myös olla siellä, ja että kaikilla on oltava kypärä päässä kun he menevät jäälle. Mutta kaiken tämän tiedon olisi voinut antaa a) kirjallisesti, jolloin kenenkään ei olisi täytynyt erikseen kokoontua tästä keskustelemaan tai b) noin kahdessa minuutissa yksinkertaisesti ilmoittamalla. Mutta täällä ei juuri ilmoiteta asioita, vaan kaikesta täytyy keskustella.
Työntekijät kutsutaan vuosittain medarbetarsamtaliin, täkäläinen versio kehityskeskustelusta. Itse en toki ole vielä päässyt tällaiseen samtaliin, joka kuulemma käydään mieluusti niin, että mennään esimiehen kanssa kävelylle. Ah, miten ihanan ruotsalaista! Sen sijaan olen istunut moneen otteeseen jo esimieheni huoneessa keskustelemassa milloin mistäkin. Aina, kun tulee jokin ongelmatilanne, hän tapaa kutsua minut luokseen keskustelemaan. Mihinkään lopputulokseen silti minkään suhteen ei koskaan päästä, vaan kaikki asiat jotenkin jäävät ilmaan leijumaan.
Myös oppilaita tunnutaan kuuntelevan täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa. Siis oppilaidenkin kanssa keskustellaan ja heidän jokaisella mielipiteellään tuntuu olevan todella paljon isompi painoarvo kuin Suomessa olisi. Tämä ei mielestäni ole ihan aukottoman hyvä asia. Esimerkki: oppilas ei tykkää opettajastaan, sähköisestä oppimateriaalista, oppikirjasta, tehtävistä, luokastaan, oikeastaan yhtään mistään ja kieltäytyy tekemästä tunneilla mitään noin parin kuukauden verran. Tämän seurauksena keskustellaan taas, rehtori, opettaja, mentor (ikään kuin luokanvalvoja, joka ei ole opettaja eikä hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin olla mentor, uusi käytäntö, joka toivottavasti on leviämässä yleisemminkin, tosi hyvä juttu) ja oppilas. Tehdään sopimus jonka kaikki osapuolet allekirjoittavat. Että oppilas sitoutuu tekemään tehtävänsä tunneilla. Tämä on kuulemma ihan tavallista Ruotsissa.
Näin siis täällä, ja voitte kuvitella, kuinka hankalaa tähän on tottua, kun suomalaisena on tottunut jokseenkin siihen, että asiat hoidetaan, eikä niitä tarvitse veivata tuntikaupalla. Ja vielä, kun itse olen melko suorasanainen yksilö, on vaikeaa olla huutamatta mielipidettään ilmoille. No, kaikesta huolimatta tykkään työstäni tosi paljon ja viihdyn muutenkin täällä erinomaisesti. Sonjan kanssakin on edelleen ihan älyttömän mukava asua. Niin että ei kai tässä.
Työntekijät kutsutaan vuosittain medarbetarsamtaliin, täkäläinen versio kehityskeskustelusta. Itse en toki ole vielä päässyt tällaiseen samtaliin, joka kuulemma käydään mieluusti niin, että mennään esimiehen kanssa kävelylle. Ah, miten ihanan ruotsalaista! Sen sijaan olen istunut moneen otteeseen jo esimieheni huoneessa keskustelemassa milloin mistäkin. Aina, kun tulee jokin ongelmatilanne, hän tapaa kutsua minut luokseen keskustelemaan. Mihinkään lopputulokseen silti minkään suhteen ei koskaan päästä, vaan kaikki asiat jotenkin jäävät ilmaan leijumaan.
Myös oppilaita tunnutaan kuuntelevan täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa. Siis oppilaidenkin kanssa keskustellaan ja heidän jokaisella mielipiteellään tuntuu olevan todella paljon isompi painoarvo kuin Suomessa olisi. Tämä ei mielestäni ole ihan aukottoman hyvä asia. Esimerkki: oppilas ei tykkää opettajastaan, sähköisestä oppimateriaalista, oppikirjasta, tehtävistä, luokastaan, oikeastaan yhtään mistään ja kieltäytyy tekemästä tunneilla mitään noin parin kuukauden verran. Tämän seurauksena keskustellaan taas, rehtori, opettaja, mentor (ikään kuin luokanvalvoja, joka ei ole opettaja eikä hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin olla mentor, uusi käytäntö, joka toivottavasti on leviämässä yleisemminkin, tosi hyvä juttu) ja oppilas. Tehdään sopimus jonka kaikki osapuolet allekirjoittavat. Että oppilas sitoutuu tekemään tehtävänsä tunneilla. Tämä on kuulemma ihan tavallista Ruotsissa.
Näin siis täällä, ja voitte kuvitella, kuinka hankalaa tähän on tottua, kun suomalaisena on tottunut jokseenkin siihen, että asiat hoidetaan, eikä niitä tarvitse veivata tuntikaupalla. Ja vielä, kun itse olen melko suorasanainen yksilö, on vaikeaa olla huutamatta mielipidettään ilmoille. No, kaikesta huolimatta tykkään työstäni tosi paljon ja viihdyn muutenkin täällä erinomaisesti. Sonjan kanssakin on edelleen ihan älyttömän mukava asua. Niin että ei kai tässä.
Kommentit
Lähetä kommentti