Lukuvuosi alkaa lähestyä loppuaan. Tämän viikon jälkeen sitä on enää kolme viikkoa jäljellä, ja 6.6. on vapaata, koska on Ruotsin kansallispäivä. On jonkinlaisen pohdinnan aika.
Olen Suomessa tottunut siihen, että opettajana saan tehdä töitäni aika vapaasti. Minun oletetaan olevan työpaikallani silloin, kun minulla on opetusta, ja suunnittelun ja kokeiden korjaamisen ynnä muun hoidan silloin, kun ehdin ja haluan ja missä haluan. Näin ei ole Ruotsissa. Täällä on valtava määrä epäpäteviä opettajia, koulu on kriisissä, opettajien työtä valvotaan paljon enemmän kuin mihin olen tottunut. Työpaikalla on oltava 35 tuntia viikossa, ja lisäksi oletetaan, että jokainen tekee vielä kymmenen tuntia viikossa töitä kotona. Näin tehdään kesäloma ’sisään’, minulle on kerrottu. Opetusta voi tässä 35 tunnissa olla periaatteessa miten paljon tahansa. Meidän koulussamme määrä on noin 18 tuntia, tosin meillä on 60 ja 80 minuutin mittaisia tunteja – en ole varma, kumpia tässä tarkoitetaan.
Syyslukukaudella minulla oli ehkä turhan vähän opetusta. Esimieheni ehdotti minulle läksyapuna toimimista. Sanoin toki auttavani, mutta en voi auttaa kuin opettamissani aineissa (ruotsi ja englanti). Esimies ei tämän jälkeen ottanut asiaa puheeksi. Keväällä tuli hetkeksi kaksi oppituntia lisää, jotka sitten otettiinkin pois, kun luokan oppilaat jaettiinkin muihin ryhmiin. Sitten joku sai hyvän idean, että laitetaan minut opettamaan vielä yhtä uutta ryhmää. Luulin, että näillä mennään kesälomaan asti. Mutta kas, esimieheni kysyi, haluaisinko kokeilla erityisopetuspuolella pari viikkotuntia parille oppilaalle. No mikä jottei. Mutta kappas, tunteja tulikin neljä, ja heidän oppimisvaikeutensa ovat sen tasoisia, ettei minun ammattitaitoni oikein riitä. Myös, minulla on nyt pidettäviä oppitunteja enemmän kuin varmaan kellään muulla, ja työaikakin ylittyy. Tästä kuulemma pitäisi minulle maksaa lisää palkkaa, kun kävin esimiehelleni avautumassa.
Kaiken kaikkiaan lukuvuosi on ollut kaoottinen, sekava ja hämmentävä. Laskin, että tunneillani on vieraillut erimittaisia aikoja seitsemän eri henkilöä, koska syystä tai toisesta minun ei ole uskottu selviävän omista tunneistani yksin. Mikäs siinä, toisten kanssa yhteistyön tekeminen on ollut hurjan mukavaakin. Mutta kaikenlainen pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus on tästä puuhasta puuttunut.
Toisaalta olen oppinut kamalan paljon. Itsestäni, muista ihmisistä, oppilaista, elämästä, maailmasta. En vaihtaisi kulunutta lukuvuotta mistään hinnasta pois. Monia asioita pitää itsestäänselvyyksinä, mutta ne eivät ole kaikille sitä. Voin muuttaa Pohjois- ja EU-maiden välillä miten haluan. Voin matkustaa minne haluan. Minulla on passi. En ole kokenut sotaa tai kärsinyt nälkää. Saan asua Ruotsissa niin kauan kuin itse haluan. Jos kaipaan jotain kotimaastani, se on tuossa ihan vieressä, sinne voi koska tahansa mennä käymään, tai palata takaisin, jos siltä tuntuu. Aika isoja asioita, oikeastaan! Nyt sitten täytyisi vielä jostain löytää töitä ensi vuodellekin, niin asiat olisivat vieläkin paremmin.
Loppuun sekalainen pläjäys kuvia.
Kommentit
Lähetä kommentti